Alkiolta nepalilaisen orpokodin kautta Delhin slummeihin

Kun opettajani Kati pyysi kirjoittamaan opiskelijatarinan Alkiolle ja kertomaan, missä sitä nykyisin mentiin, oli minun itsekin ihmeteltävä samaa. Olin vasta edeltävänä päivänä vieraillut eräässä pohjois-Delhissä sijaitsevassa slummissa. Hyvä ystäväni Surants oli esitellyt minut paikalliselle yhteisölle, jonka luona minun oli tarkoitus asua vuonna 2028.

Slummin olot olivat kurjat. Ne olivat paikkoja, joihin harvat menivät vapaaehtoisesti. Onnekseni en ollut täysin karaistumaton. Paljon oli ehtinyt tapahtua sitten lähtöni Suomesta. Varmaankin siksi lukiessani opettajani Katin viestiä tuntuivat muistot Alkiolta ensiksi kovin kaukaisilta. Minua hämmästytti ajatella, että olin kerran viettänyt tavallista opiskelijaelämää Jyväskylän Korpilahdella. Kysyessäni itseltäni, kuinka kaikki oli tapahtunut ja, miten olin päätynyt Korpilahdelta delhiläiseen slummiin, oli oivallukseni väistämätön. Opiskelijaelämä Alkiolla ei ollutkaan tavallista. Se oli osa tarinaa. Tarinaa, joka kunkin kohdalla oli omannäköisensä. Toisille – kuten minulle – se oli lisäksi tarinan käänteentekevä kohta.

Valitettavasti minulta kesti pitkä aika, kunnes ymmärsin Alkiolla viettämäni vuoden todellisen arvon. Kaikesta päätellen näyttäisi olevan niin, että meidän tulee toisinaan mennä sangen erikoisiin paikkoihin ja tavata sangen erikoisia ihmisiä, kunnes kiinnitämme huomiomme siihen, mitä kutsumme kohtaloksi. Omalla kohdallani kysymys herätti mielenkiinnon, kun huomasin eräänä lokakuisena päivänä seisovani Tribhuvanin kansainvälisen lentokentän etupihalla – vailla suunnitelmaa tai varmaa tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Se oli tällöin, jolloin minulla olisi epäilemättä ollut otollinen tilaisuus tarkastella myös elämäni aikaisempia hetkiä – siis esimerkiksi aikaani Alkiolla. Kuitenkin se oli vasta paljon myöhemmin, kun olin alkanut kutsumaan muuatta nepalilaista orpokotia kodikseni ja vaeltanut erämaiden halki nähdäkseni yhden sen pojista vielä viimeisen kerran, jolloin kysymys kohtalosta paljasti minulle todelliset kasvonsa. Ja niin tuolla pohjois-Delhin slummien kaikkialle kantavassa ja katkuavassa ilmassa näin kuinka järkeenkäypää kaikki olikaan ollut.

Puolitoista vuotta Alkion jälkeen löysin itseni asumasta nepalilaisessa orpokodissa. Matka pääkaupungista kyläämme kesti bussilla peräti kaksi vuorokautta. Puitteet olivat haastavat, mutta arki lasten ja kyläläisten kanssa palkitsevaa. Kolmen kuukauden aikana tulin osaksi paikallista yhteisöä, joka ei ollut tottunut näkemään kaltaistani vaaleaihoista.

Alkio ei ole pelkkää opiskelua. Se on ennen muuta hyviä ystäviä ja näiden kanssa käytyjä pitkiä keskusteluja. Se, että olen ylipäätään maininnut sanan opiskelu arvatenkin huvittaa joitakuita näistä ystävistäni. Minä kun en ollut mikään hikipinko mitä aikaani Alkiolla tulee. Tahdon silti mainita sanaisen sekä omaksi että kaltaisteni höpisijöitten puolustukseksi. Katsokaas siinä, missä oppitunnit ovat hyödyllisiä kenelle tahansa, joka haluaa menestyä valitsemassaan aineessa, on Alkiolla vietetyllä lukukaudella tarjota jotain sitäkin arvokkaampaa. En tahdo kuulostaa siltä kuin minulla olisi jotain ikävää sanottavaa opiston oppitunneista. Sikäli kuin niille keskustelujeni lomasta ehdin, muistelen niiden olleen oikein antoisia, etten sanoisi viihtyisiäkin. Siitä huolimatta se oli nimenomaan opistolla vietetty yhteiselo ja muiden oppilaiden kanssa jaetut yhteiset hetket, joille minä annan suurimman painoarvon. Etenkin meille kirjoittaville ihmisille nämä hetket ovat vertaansa vailla olevia kokemuksia. Ilman niitä ei suurimmastakaan hikipingosta tule kirjailijaa.

Onneksi Luovan kirjoittamisen linjan opettajamme Kati oli itsekin kirjailija. Oppitunneillamme puhuttiin ja kyseltiin. Milloinkaan ei niissä siis vallinneet sellaiset olosuhteet, joissa menestystä nähdäkseen olisivat joutuneet kynät sauhuamaan ja karttakepit viuhumaan.  Kati tiesi, mikä meille oli parasta. Me saammekin olla tyytyväisiä, että hän oli osana jakamassa lukuvuotta kanssamme. Hänen valmiutensa auttaa ja halunsa varmistaa, ettemme olleet opistolla vain kerätäksemme tarvittavat opintopisteet, vaan myös kehittyäksemme kirjoittavina ihmisiä, oli jotain, minkä tärkeyttä ei voi riittävästi korostaa. Yhtä lailla minun on kiitettävä kaikkia linjatovereitani. Heidän ansiostaan tunneillamme oli lämmin ja turvallinen ilmapiiri. Toivon kovasti, että tapaamme vielä. Sitäkin enemmän toivon, että te olette edelleen yhtä uteliaita kuten silloinkin.

Alkiolta jäi monia hyviä ystäviä. Joose oli sekä saattelemassa minua, kun lähdin Suomesta, että ottamassa vastaan, kun palasin takaisin.

Lopuksi minun on kiitettävä Alkiota. Se on kiitos opiston, että mielenkiintoni ylempänä mainittuja keskusteluja ja laajemmin ihmisyyttä kohtaan heräsi. Tämä mielenkiinto on ollut merkittävä tienviitta sillä polulla, jonka päässä yhä näen kirjailijan ammatin kangastelevan. Saman polun varteen ovat sittemmin sijoittuneet niin nepalilaiset orpokodit kuin delhiläiset slummitkin. Ja niin paikkaansa kuulumattomilta kuin ne ehkä kuulostavatkin, niin totuus on, että ilman Alkiota ja siellä herännyttä uteliaisuutta maailmaamme kohtaan, eivät orpokodit eivätkä slummit olisi todennäköisesti koskaan tulleet osaksi sitä alati kasvavaa elämänkokemustani, jota pidän jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle keskeisenä. Mitä vielä, ilman aikaisemmin viittaamiani yhteisiä hetkiä en minä luultavasti olisi nyt palaamassa Alkiolle opistopäivien merkeissä. Sillä ne eivät ole oppitunnit, joiden takia palaan. Ei. Palaan opistolle käydäkseni taas pari helkkarin pitkää keskustelua entisten opiskelijatovereitteni kanssa.

Jotta voimme yhdessä ihmetellä. Ja olla kuten pahimmatkin kirjoittajat.

Lapset ovat eräitä parhaita ystäviä, joita ihmisellä voi olla, mutta myös loistavia opettajia. Heidän tekemästään korustaan tuli onnenkaluni pitkillä ja usein vaarallisilla viidakkovaelluksilla Nepalissa. Olin lähtenyt Suomesta ilman kunnollisia kenkiä, joten paljasjaloin toteutettuja vaelluksia seurasi tavallisesti jalkatulehdusten ja sairaalakäyntien kierre. Kohtalo oli kuitenkin puolellani. Hikoillessani erään vaelluksen päätteeksi leikkauspöydällä puhelias lääkäri huomautti, kuinka minun kannattaisi vierailla lisäksi Intiassa