Opistolla on aikaa hengittää

Oon monta kertaa istunut itku kurkussa ahdistumassa ja tuijottamassa Opintopolkua jälleen kerran pettyneenä siihen, etten päässyt sisään. Oon monta kertaa yrittänyt hammasta purren todeta itelleni, et vielä kerran, vielä kerran mä yritän. Oon monta kertaa hokenut ihmisille, että kyse ei oo siitä, tuleeko musta psykologi, kyse on siitä, milloin musta tulee psykologi. Viisi vuotta hakua takana ja tänä vuonna mä voin vihdoin julistaa olevani psykalainen, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Tähän aikaan on sisältynyt paljon epävarmuutta, väsymystä ja elämänmuutoksia, mutta samalla naurua sydämen pohjasta, aidosti kannustavia halintäytteisiä juttuhetkiä ja voimaa, jota en tiennyt itestäni löytyvän. En olisi tässä, enkä olisi sama ihminen, ilman Alkiota.

Mä tulin ensimmäisen kerran Alkioon 2019 ja sen jälkeen viihdyin paikan päällä kolme vuotta, ja vielä yhden pääsykoepreppauksen päälle neljäntenä vuotena. Suoritettuani lukion lähestulkoon kymppejä täynnä olevalla kurssitodistuksella, mun energiat loppuivat kesken ylppärien kanssa. En tunnistanut vaaran merkkejä, vitsailin päälle ja jatkoin mun suorittavaa elämääni tulemalla kansanopistoon “tekemään jotain hyödyllistä”. Täytin nopeasti lukkarin varoitteluista huolimatta kaikilla kursseilla, mitä oli valittavissa, ilmoittauduin vapaaehtoistehtäviin ja vietin ‘täydellistä elämää’, jossa jokainen minuutti oli suunniteltu etukäteen. Mä aloin sairastella. Karua kyllä, korona puski päälle lähes täydelliseen aikaan ja pysäytti koko yhteiskunnan. Ja mun keho lakkasi täysin toimimasta. Kuukausia en pystynyt tekemään mitään. En päässyt yliopistoon, mutta pääsin jatkamaan opistolla, kerroin mun linjanjohtajalle mun tilasta ja aloin saada tukea mun elämisen rakentamiseen uudestaan. Lakkasin käyttämästä kalenteria. Yritin opetella kieltäytymään ylimääräisistä tehtävistä. Sain ystäviä, jotka vetivät mut pelaamaan lautapelejä ja opettivat nauttimaan elämästä. Yritin olla opiskelematta ja mun opettaja yritti opettaa mulle, mikä on riittävästi, kun opiskelin silti. Muistin taas, että rakastan kirjoittamista. Vietin iltoja jutellen, käytiin kaupungilla spontaanisti, kävelyillä järven rannassa, keitettiin teetä, laskettiin pulkkamäkeä, leivottiin pipareita, katsoin elokuvia, istutettiin kasveja, askarreltiin susheja, kuuntelin kirjoja ja niin edelleen. Heitin mun arvot tuulettimen läpi ja opin arvostamaan Alkiolla inhimillisyyttä itseäni kohtaan, aitoutta ja yhteisöllisyyttä – mistä kulman takaa sitten kääntyikään, niin ihmiset tervehtivät opiskelijoista opettajiin ja kyselivät kuulumisia, kuuntelivat. Mä inspiroiduin, löysin uutta arjesta ja elin onnellista elämää.

Menin opiston jälkeen töihin kauppaan ja korotin yo-arvosanoja. Opiston ansiosta ymmärsin, mitä yliopistoon pääseminen realistisesti vaatii ja sain uskoa itseeni. Pääsykoeaikaan kaipasin ympärille ihmisiä, joten menin opistolle ja uudet ihanat ihmiset ottivat avosylin mukaan joukkoonsa. Opiskeltiin riittävästi. Sitten yo-tulokset tuli. Pistin tuloksia laskimeen ja ihmettelin, et voiko tää oikeesti olla totta. Itkin onnesta koko päivän, halin ihmisiä opiston käytävillä ja soitin tuttuja läpi. Hämmentyneesti löysin itseni viettämässä pääsykoepäivää tarjoten pääsykokeesta tulleille suklaata, kysellen miten meni ja mainostaen kansanopistojen olemassaoloa. Kun nyt katson tulevaa yliopisto elämää, niin tiedän, että pärjään. Mulla on vaaditut taidot tiedonhaussa, opiskelutekniikoissa ja itsensä huolehtimisessa. Mä oon suorittanut valmiiksi opintoja ja voin ennakoida ja tietää, mitä opiskelu tuo tullessaan. Opettelen yhä elämistä, mutta mulla on suunta selvillä.

Kun multa kysyttiin, et haluanko kirjoittaa opiskelijatarinan, mietin, et kertoisin tarinan, jossa sitkeys palkitaan. Mutta kun aloin kirjoittamaan, ymmärsin, että mulla kyllä on ollut motivaatiota ja aktiivisuutta, mutta kaikkein eniten oon kiitollinen siitä, et opin painamaan jarrua ja sain olla rauhassa. Opisto oli paikka, joka tukee tulevaisuutta, mutta siellä oli hyvä olla, tässä ja nyt. Oon äärettömän kiitollinen kaikille ihmisille Alkio-opistossa.

Kaikille teille, jotka ootte hakenut monta kertaa ja pitänyt jotakin mahdottomana, haluan sanoa, et joku päivä unelmat oikeasti toteutuu. Siihen asti elämässä voi olla hyviä hetkiä, voi löytää pieniä ihmeitä ja voi nauttia niistä. Yksi tällainen aarre odottaa löytäjäänsä Korpilahdella.