Hei lukija!
Nimeni on Noora ja olen opiskellut kahdeksan kuukautta Luovaa kirjoittamista Alkio-opistolla. Kirjoitan tämän blogitekstin, kertoakseni hieman millaista toimintaa linjalla on ollut ja mitä kokemuksia minulle on jäänyt opinnoista.
Aloitin opistolla syksyllä 2021, 25-vuotiaana ja taustallani jo elokuva-alan medianomin (AMK) tutkinto. Päätin tulla opistolle, koska olen pitkään haaveillut kirjan kirjoittamisesta ja luovan kirjoittamisen taitojeni kehittämisestä. Huolimatta kotona aloittamistani kirjoitusrutiineista, en tuntunut saavan edistettyä työtäni ja olin hyvin kriittinen omia tuotoksiani kohtaan. Opistolta lähdin etsimään struktuuria tälle projektille.
Vuosi alkoi pienellä seitsemän hengen ryhmällä. Meille kerrottiin, että samaan ryhmään oli liitetty luovan ilmaisun ryhmä, koska ilmoittautuneita oli vähän. Linja oli uusi, eikä se siis vielä ollut vetänyt tarpeeksi porukkaa. Opettajamme, Kati Rantala-Lehtola valoi meihin kuitenkin myönteistä ja innokasta asennetta, mikä sai minut lopulta jatkamaan opistolla odottavin mielin, vaikka odotukseni olivatkin hieman erilaiset. Opistoelämään tottuminen oli hieman haastavaa, koska ympärilläni oli paljon itseäni nuorempia, mutta sain pian huomata, ettei mikään alun hankaluudesta voinut olla verrattavissa kokemuksiin, jotka seurasivat tästä…
”Mutta nyt. Taivas on sininen, eikä minua ahdista juuri yhtään. Olen nukahtanut joka ilta hieman sikeämmin. Ehkä minä nukun tästä paikasta itselleni kodin? Ja jos totta puhutaan, enhän minä tätä koulua aio lopettaa. Tiedänhän jo, hitto vie, että tämä on sitä tuttua vuoristorataa, seikkailun sivumakua, merkittäviä kokemuksia olla nuori… Joskus merkitys on siinä, että vain on ja jatkaa olemistaan siinä, mihin on asetettu.” (Päiväkirjani 08/21)
Olen kiitollinen, että jäin. Vuosi Alkiolla sai minut kirjoittamaan enemmän, eri tavoilla ja rohkeammin kuin ennen. Päivät luokan kanssa kuluivat enimmäkseen luovan kirjoittamisen tunnilla. Toisinaan se oli sellaista hiljaista keskittymisen ja luovuuden huumaa. Toisinaan keskittymiskyvyn puutetta ja väsyneiden vitsien ja viestien heittelyä luokkatovereille, joiden kanssa ryhmän pienuuden takia muodostimme melko pian tiiviin joukon.
Kävimme yhdessä kirjallisuuden opintoja, joissa tuskailimme yhdessä mm. Baudelairen runouden ja Don Quijoten viidennenkymmenennen ”rakas Dulcinea Tobosolaiseni” kanssa. Kirjoitimme monta keskinkertaista ja vähemmän keskinkertaista runoa ja proosaa – eli kokeilimme juttuja!
Teimme lukemattomia erilaisia kirjoitusharjoituksia, joista osa sai meidät nauramaan, osa liikuttumaan. Syksyn aikana teimme siis aika monta erilaista asiaa. Opettaja oli motivoitunut ja halukas inspiroimaan meitä silloinkin, kun me olimme väsyneitä innostumaan. Teimme mm. museoretken, pidimme kirjoitusretriitin ja saunaillan, jossa tutustuimme toisiimme humoristisen ”pas*an runouden” -leikin kautta. Luonamme kävi myös kirjailijavieras kertomassa tavastaan työstää fantasiaromaanejaan ja luoda maailmoja.
”Korpilahdella sataa koko ajan vettä. Toisinaan myös iltapäivisin ukkostaa. Kävin rantaan istumaan ja mahduin kokonaan sateenvarjon alle. Katselin pisaroita järven pinnalla, tuulen kulkua siinä. Pilviä, vihreää ja kaikkea kaunista. Ymmärsin olevani täysi. Irrallinen ja hyvällä tavalla yksin.” (Päiväkirjani 08/21)
Toteutimme luokan kanssa myös luovaan ilmaisuun liittyvän lyhytelokuvan, jossa sain hyödyntää jo aiempaa osaamista elokuva-alan opinnoista. Tuntui, että mikään Alkion projekti ei kuitenkaan arvottanut meitä osaamisemme tai aiemman kokemuksemme perusteella. Tunsin ikäeroista ja koulutuseroista huolimatta, että jollain tasolla tulimme opinnoissa ja töissä aina samalle viivalle, tasa-arvoisiksi.
Kirjoitusvuosi. Sellaiseksihan tätä voisi kutsua. Mitä tulee omiin projekteihini, minä sain aloitettua vihdoin kirjani kirjoittamisen marraskuussa ja huolimatta sen keskeneräisyydestä, uskon saavani sen valmiiksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni uskon voivani saada sen valmiiksi. Uskon myös sisäisestä kriitikostani huolimatta myös ehkä hitusen hieman enemmän itseeni…
Kuukausien päätteeksi olen todennut, että vaikka tavoitteeni kirjoittaa kokonainen kirja ei toteutunut vuoden aikana, olen saanut opistolta jotain paljon arvokkaampaa kuin valmiin työn:
Olen saanut jotain, mistä kirjoittaa.
”Kuvittelen mielessäni tiiliseinät, metsien rajat ja usvan, joka nousee aamuisin maasta ympäröiden laskeutuneen hiljaisuuden. Näytös on ohitse ja me olemme kaikki hajaantuneet elämiimme. Sydämet aina toisistamme muuttuneina.” (Päiväkirjani 03/21)
Kuvassa: Luovan kirjoittamisen ja luovan ilmaisun opiskelijat (vas.-> oik. ylhäältä alas) Mette, Miki, Siiri, Suvi, Erin, Noora ja Iida.
