Kolumni: Vanhuksia ulkoiluttamassa Iltatähdessä

Kolumni ilmestyi ensimmäisen kerran Korpilahtilehdessä 20.3.2024

Matkaan Alkio-opistolta kohti palvelukoti Iltatähteä, tarkoituksenani olla mukana auttelemassa vanhusten ulkoilutuksessa tämän iltapäivän. Iltatähdestä on hiljattain tullut kysely Alkion opiskelijoista vapaaehtoistyöhön täksi päiväksi.

Hoitaja työntää pyörätuolissa istuvaa iäkästä herraa ulos pääovista hieman toppuutellen. Vilttiä ei saa ottaa pois jaloilta tai tulee kylmä.

Hoitajat työntävät vanhuksia pyörätuoleissa ulkoilmaan. Huomaan hoitajien ihmettelevän läsnäoloani. Tieto tulostani ei ole kantautunut heidän korviinsa. Pikkuhiljaa asia alkaa kuitenkin ratketa, ja saan jäädä mukaan ulkoilutukseen.

Olin ymmärtänyt, että ohjelmassa olisi vanhusten kävelytystä ja pyörätuolin työntämistä, mutta erehdyin. Minulle valkenee, että ulkoilutuksella tarkoitetaan pääoven edessä pyörätuoleissa istumista – ja yhden mummon kohdalla makaamista, sillä hänet on kärrätty sänkyineen päivineen ulkoilmasta nauttimaan.

Yksi pappa on käynyt savukkeella hoitajan avustamana, ja vanhukset ovat kasassa ringissä. Nyt on varmasti hyvä hetki esitellä itseni yhteisesti vanhuksille, ajattelen. Sen teen, ja vanhukset seuraavat kyllä puhettani, mutta huomaan, etteivät sanani ikävä kyllä löydä heidän rekistereihinsä. Tuskin auttaisi, vaikka olisin itse UKK. Osasin kyllä varautua siihen, että osa heistä saattaisi olla huonokuntoisia ja muistisairaita, mutta se, että kaikki heistä ovat vetämättömiä pistää hiljaiseksi.

Juttu alkaa kuitenkin lentää hoitajan haastellessa vanhuksille. Se on selvästi taitolaji. Puheenaihe siirtyy nopeasti karaokeen ja laulamiseen. Hoitaja yllyttää tupakkapappaa vetämään biisin. Nyt ei kuitenkaan laulata. Ei ilman rohkaisuryyppyä, hoitaja vitsailee.

Bluetooth-kaiutin tuodaan framille. Lopulta päädytään Jaakko Teppoon. Hoitaja muistuttaa vanhuksia kansantaiteilijan hiljattaisesta menehtymisestä. Musiikki pauhaa, ja vanhukset yhtyvät Hilmaan ja Onniin hiljaisin väristyksin. Aistin, että nyt ollaan asian ytimessä. En tiedä kuvittelenko, vai onko ilmassa todellakin ripaus haikeutta menneestä elämästä.

Ymmärrän jutun jujun, kuinka tärkeä tällainen lyhyt musiikkihetki heille onkaan. Näillä tyypeillä ei ole iPodeja, tai Spotifyta. Ihminen tarvitsee musiikkia, ja tämä hetki on heille harvinaista herkkua. Alan fantasioida levysoittimen hankkimisesta palvelukotiin.

”Tupakkia,” tupakkapappa sanoo. Hoitaja vastaa, ettei hänellä ole enempää. Hän lupaa tuovansa papalle heti huomenna lisää. Minun tekisi mieli tarjota hänelle omistani, mutta nekin ovat loppu.

Musiikki vaihtuu valssiin, ja hoitaja tanssittaa herrasväkeä käsistä. Tuo pienikin liikehdintä näyttäytyy papparaisten kasvoilla lohdullisena ilona. Myös sängyssä makaava mummo aktivoituu hieman hoitajan tarttuessa hänen käsiinsä. Hän kiittää hoitajaa ulospääsystä. On kuulemma ihanaa.

Valssi vaihtuu, ja tupakkapappa laulaa stemmoja kroonisesti E-mollissa. Hoitaja vie yhden mummon pienelle piharundille, mutta epätasainen maa-aines tärisyttää pyörätuolia epämiellyttävästi, ja he kääntyvät nopeasti takaisin. Kuulen mutinaa pihan omenapuusta. Hoitaja korjaa, että tuo on pihlaja. ”Sama se!” mummo hihkaisee. Toisen puhe kääntyy lapsuuteen, sota-aikaan. Piti leikkiä verhot kiinni, ettei vihollinen näe.

Kylmä viima käy. Mombasa soi, ja ulkoilu alkaa olla lopuillaan. On aika lähteä kahville ja kaakaolle. Sängyssä makaava voihkii hoitajien nostaessa sänkyä kynnyksen yli. Hoitaja kutsuu minua vielä ovenraosta kahville, mutta minun täytyy jo rientää. Kiitän häntä kohteliaasti, että sain tulla paikalle.

Suuntaan takaisin kohti Alkio-opistoa. Huomaan hyräileväni valssia.

”Yksi, kaksi, kolme, vaihtuu valssin askeleet / Ei ne taitu, niinkuin vuodet ovat taittuneet.”

Näin lauloi Jarkko Martikainen.